Lisää pointteja romaanista Alexis

Vesa Haapalan Alexis on hieno romaani, koska se pidättäytyy ilmeisistä ratkaisuista. Romaani kuvaa Seitsemän veljeksen syntyvaiheita, mutta ei tyrkytä tulkintaa siitä. Se nostaa esiin A. Ahlqvistin A. Kiveen kohdistaman nöyryyttävän kritiikin, mutta ei ryve ja vello sen yksityiskohdissa. Se ei kauhistele ilmeistä, tai kaipaa sääliämme. 

Romaani kertoo minämuodossa kirjoitetun päiväkirjan tapaan kirjailijan elämästä vuosina 1866-1870. Jo ensi riveillä tehdään tuttavuutta Kalman herran kanssa ja hetkeä myöhemmin kurkotetaan taivaalle ja tähtien taakse sekä kuvain että konkretian keinoin. Elämän mittakaava asetetaan heti. Päivän kirjoitusurakan jälkeen seuraa uneton yö. Kivi astuu ulos, nojaa koivun runkoon ja sitten:

"Olin kuin hautakammion rauhassa. Ehkä lempeä enkeli oli jäänyt nukkumaan puun kruunuun, ja pian kuulin hänen huokauksensa. Se väikkyi ylleni, ja pääni kääntyi luoteeseen, jokin veti silmiäni sinne ja käski ne avata. Omituinen näky, vieläkään en tiedä, syntyikö se mielessäni, vai ilmestyikö minulle kaukainen maailma, mutta kankaan ja korkean pellon harteilla oli kivinen tanner, sumu kohosi sen kyljillä. Siellä kasvoi vihreä taivaanyrtti, loiste väritti yrtin, ja sen päärmeistä tiukkui valo, joka kirkkaana suikeroi vuoren hämärässä, ja ylimpänä häilyi heikko, ujo päivänkaari kuin olisi se ollut itse pyhä päivännousu. Mikä oli tuo tienoo ja miksi se minulle näytettiin, asuiko siellä joku ja paikkaa rakensi vai tyhjänäkö se minua odotti?"

Ollaan romaanin toisella sivulla, ja saman tien kirjailija Kiven pään sisällä. Meille näytetään hänen näkynsä. Jos meinaa olla aiheensa väärti, se on paras todistaa saman tein. Seuraa kolmesataa sivua ihmisen ja runoilijan kamppailua kuolemaa ja pahuutta vastaan, mutta myös todenkaltaista kuvausta erälläkäynnistä, kirjailijan ponnisteluista tekstin ja julkaisemisen parissa, rakkauden ongelmista, nälästä ja sairaudesta, spermasta, kusesta ja paskasta, alkoholismin ja hulluuden kokemuksista. Sen kaiken keskellä yksi kolmikymppinen mies luo kokonaisen kirjallisuuden ja nostaa sen korkeimmalle mahdolliselle tasolle.

-jatkuu- 

  

Suuri romaani suuresta kirjailijasta

Vesa Haapalan romaani Alexis (Otava) osui käsiini ja silmiini ja korviini vasta nyt, puolisen vuotta ilmestymisensä jälkeen. (Viivästys on oikeastaan ihmeellistä, sillä olen mutkain kautta vaikuttanut ohuelti sekä teoksen ulkoasuun että sisältöön, mutta niistä enemmän myöhemmin.)

Sattuman kauppaa istun tätä kirjoittaessani Aleksis Kiven kadun varrella kahvilassa, vinosti vastapäätä Harjun ruumishuonetta. Romaanissa kuolema on koko ajan läsnä. Kirjoittaminen oli Kivelle yritys pysyä leivän syrjässä kiinni, mutta vuosina 1866 ja 1867 maata koetellut nälänhätä ja kaksi kertaa sairastettu lavantauti esimerkiksi muistuttivat kaiken aikaa kuoleman läsnäolosta ja vääjäämättömyydestä. Ei ihme, että ystäväni ja kollegani halusi kirjansa kanteen kuvan, jossa luurankokäsi tavoittelee kynää ja geometrisia muotoja, jotka voisi tulkita pelinappuloiksi. Hengissä pysyminen on koko ajan pienestä kiinni.

Alexis on runsas sarvi. Se on totta kai alaotsikkonsa mukaisesti Alexis Stenvallin ja kirjailija A. Kiven "elämänkertomus", mutta se on myös ja ennen muuta kuvaus luovan ihmisen mielenavaruudesta. Kiven tapauksessa kyse ei ollut sitä paitsi vain kenen tahansa kirjailijan ponnistelusta. Hän sattui olemaan se, joka yksin tein nosti suomenkielisen kirjallisuuden maailmankirjallisuudeksi.

Haapalan tekoa täytyy ihailla. Kirjallisuudentutkija tietää, mistä puhuu, mutta tulos ei ole missään kohdin kuivan akateeminen, vaan huikeaa, elävää kirjallisuutta oppi-isän hengessä. Tämän romaanin jos minkään tulisi kuulua yleissivistykseen, osoituksena siitä, että on tajunnut ja sisäistänyt oman kielen merkityksen identiteetin perustana.

Romaanin suuria ansioita on se, että Haapala tekee Kivestä aikalaisemme. Kyse ei ole hämärästä kansallisromantiikasta ja menneisyyden glorifioinnista. Suuri kirjallisuus on elävä peili ja kaikupohja. Haapalan keinoihin kuuluu kirjallisten lähteiden taitava käyttö. Esimerkkinä kohtaus, jossa Kivi yhtäkkiä ryhtyy poimimaan romaanistaan esiin pelkkiä ääntiöitä: E y ä ä y ä e e ai a u e a a jne. Loistava esimerkki Kiven vaikutuksesta, joka ulottuu kauas jälkimoderniin kirjallisuuteemme, tässä tapauksessa tyylipuhtaan ennakoivan plagioinnin keinoin, etten sanoisi! 

Lopuksi on pakko esittää kysymys: miten on mahdollista, että Haapalan suurteos on jäänyt lähes täysin huomiotta? Helsingin Sanomat nosti teoksen esiin tuoreeltaan viime tammikuussa, mutta perusteellisen arvioin sijaan lehti käsitteli aihetta "vain" kirjailijahaastattelun muodossa. Romaanin varsinaiset ansiot jäivät lähes täysin huomiotta, sen sijaan Kivestä tehtiin rakkauselämässään epäonnistunut, vastentahtoiseen selibaattiin nyykähtänyt surkimus.

Kuka käynnistäisi Kivi-renessanssin? Alexis on sille loistava alku.

Valkoista magiaa

 Noto to self: valkoisen paperin taikaan pitää palata.

Sana päivässä jonkun toisen teoksesta

 Keksin muunnelman metodiin, jossa runoa kirjoitetaan "sana päivässä". Toisin sanoen ryhdyin valitsemaan sanoja en omasta päästäni, vaan yhdestä tietystä teoksesta. Kopioin sanat sattumanvaraisista kohdista sellaisenaan aikamuotoja, sijapäätteitä tai muita rakenteellisia osia muuttamatta. Ensimmäisessä päivänä valitsin kuusi sanaa, joiden perään lisään sanoja yhden päivässä. Päiviä on nyt takana kuusi. Prosesseissa on samoja piirteitä, mutta ne ovat myös erilaisia, vaikea tosin sanoa mihin ensivaikutelma perustuu. Katsotaan miten projekti etenee. Vielä en ainakaan kerro, mistä teoksesta uuden version sanat ovat peräisin.

Runoudesta iltapäivälehdissä

 Aloitin 1978 runokriitikkona ja kulttuuritoimittajana Ilta-sanomissa ja työskentelin vuodet 1988-1998 samoissa hommissa Iltalehdessä, joten tiedän, että kunnon kulttuurijournalismi on mahdollista myös iltapäivälehdissä. Lehtien pitää vain tajuta se, mikä on ymmärretty myös Ruotsissa: että koko media hyötyy, jos joku osa siitä on muuhun lehteen nähden sisäisessä oppositiossa ja kieltäytyy alistumasta klikkiotsikkoperiaatteelle.

Kaksi konkreettista esimerkkiä tältä päivältä, jolloin sekä Aftonbladet että Expressen kirjoittivat näkyvästi ja kuuluvasti Elis Monteverde Burraun uutuusteoksesta Ironi för änglar. 

Saman päivän lehdessä myös John Cage mainittu.

Sanoja surusta

Silloin harvoin, kun HS kirjoittaa runoudesta muutenkin kuin kritisoidakseen, tapahtuma on syytä noteerata. Tänään lehdessä julkaistun aukeman esseen on kirjoittanut Maija Alander ja se käsittelee Miki Liukkosen runoutta. 

Runoilijan kuoleman aiheuttamasta surusta ja järkytyksestä selvitäkseen Alander hakeutui Liukkosen runojen tarjoamaan suojaan. Kaikki lähtee tästä: "Heinäkuisena keskiviikkona Liukkosen äkillinen kuolinuutinen tempoo rinnassani niin, että haluan olla jotenkin väärin, seistä päälläni tai ryömiä sängyn alle. Minussa rykii hämmentävän voimakas kielen suru. Kaikkea pahentaa se, että uskoakseni juuri Liukkonen ymmärtäisi tätä tunnetilaa, tekisi siitä sanoja."

Liikutaan selvästikin nimeämättömien affektien alueella: "Ympärilläni Liukkosen tunteneet ihmiset surevat häntä nyt repivästi, aukottomasti. Se saa minut häpeämään omaa erikoista rajatilaani. On kuin omisin vierasta surua, pukeutuisin siihen." 

Alanderin lukemana runous muistuttaa musiikkia: "Runon musiikillisuus on paitsi rytmissä ja soinnissa, myös siinä tyhjässä tilassa, jonka sanat virittävät välilleen. Runossa assosiaatiot soittavat tyhjyyttä. Yhteen tuotujen sanojen välissä ja ympärillä värähtelevät ne tunteet, joille ei ole sanoja."

Vastalääke kaaokseen

Vastalääkettä siihen hätään ja ahdistukseen, jonka tietoisesta ja tarkoitushakuisesta ohjailusta johtuva poliittinen kaaos on aiheuttanut, tarvitaan pikaisesti ja pysyvästi. Siihen ei auta sosiaalisessa mediassa meuhkaaminen, varsinkaan siksi, että juuri kiivailu ja eripuran kasvattaminen on tärkeä väline kosto-oikeiston strategiassa. Oma lääkkeeni löytyy lempeästi kansien välistä. Lukiessani Mikael Brunilan, Vilja Saarisen ja Valter Sandellin vastikään ilmestynyttä kirjaa Kuulumme toisillemme – kirjeitä ja kirjoituksia ystävyyden politiikasta (Khaos Publishing) minut täyttää ilo ja optimismi. Harvoin saa lukea tekstiä, joka on yhtä aikaa syvästi mietittyä ja käytännönläheistä. Kirja on täynnä pohdintaa juuriin menevästä maailmanparannuksesta ja läheisiin ulottuvasta ystävyydestä, hoivasta ja huolenpidosta.

PS. Jännää muuten, että teoksen on julkaissut nimenomaan Khaos. Kaaokseen vastataan kaaoksella!

Läpinäkyvä hämärä

 Pari uutta tekstiä, jotka kirjoitin metodilla sana päivässä.

 

Vaiti kerää saumaton aisti lokaatioita taakseen, 

unohdellen mitä kaikkea on näkemättä tulevassa.

Säkeistöään varoen auringon lähes empivä huoli
yhteisestä huoneesta ei ryhtyne tekoihin

syvän tai viimeistään huomisen ohitse
kohti taiten koottua tilaa jota pilvet väistelevät.


*
 
Arvuuttelee toisia ylpeänä, vaivoitta, toiste
hän joka näkee sivuilleen kuin kolmas ymmärtäjä.

Henkilökohtaisen maailmankaikkeuden viimeinen
itse aloitettu suhtautuminen läpinäkyvään hämärään

jää huomaamatta, se kypsyy sinistä kohti avoimesti
keltaista aavistellen, kädet toisen aavesärkyä lievittäen.

Yhtäkkistä hunajaa

Olen nyt parin kuukauden ajan soveltanut Reetta Pekkaselta omaksumaani tapaa kirjoittaa runoutta "sanan päivässä". Matka on ollut antoisa ja opettavainen, ja tarjonnut aivan uudenlaisen näkökulman kirjoittamisen ihmeeseen. Kuka tai mikä kirjoittamista ohjaa, minä, kirjoittaja, vai toiset sanat? Jos ilmoitat ensin subjektin, hänen laatunsa tai tekemisensä saattavat muuttua kertakaikkisesti nukkumasi yön aikana. Jos taas ilmaiset ensin laatusanan, ketä tai mitä se kuvaa huomenna? Tekeminen ja oleminen tihentyvät. Tapahtumilla ja teoilla on vähän logiikkaa, sen sijaan mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Innostan kokeilemaan.

"Valmiita" runoja on kertynyt puolen kolmattakymmentä. En osaa vielä päättää, mitä tällä metodilla tuotettujen tekstien editoiminen tarkoittaa. Tiukasti ottaen mahdollisimman vähän, jos mitään. Toisaalta kenelle olen muutoksista tilivelvollinen? Eikö metodin tarkoitus ole "vain" synnyttää "tekstiä", joka saa lopullisen asunsa julkaisuun tähtäävän toimitustyön tuloksena? Saa nähdä.

Seuraavassa kolme lyhyttä esimerkkiä tuloksista.

    Valitsemani kolmiulotteinen, tyhjä ikävä.

    Mahtavana orientin lepo nyt unissani.

    Hyödytöntä, yhtäkkistä hunajaa.

Originaali on kopio

Pakko sanoa, että näissä yhtä aikaa kynällä ja leimasimella tehdyissä kuvarunoissa on jotain. Ennen muuta ne toistavat tai varioivat aiempaa teemaani, jossa originaali ja kopio syntyvät yhtä aikaa. Toisaalta kumpi näistä on originaali ja kumpi kopio? Leimasin pyyhkii kartonkia erityisellä herkkyydellä ja kynä toistaa sen liikkeen karkeasti ja mekaanisesti. Ja silti ne yhdessä synnyttävät jotain aivan erityistä. 

Tekoäly pohdituttaa

Virpi Vairinen pohti aihetta Facebookissa:

”Tekoälyä on hyvä ajatella kun ulkona myrskyää. Uusimpien tekoälyn sovellusten kehitystä on tullut seurattua jokseenkin varautuneessa mielentilassa. Taannoisessa usean vaikutusvaltaisen tahon kirjoittamassa vetoomuksessa sen kehitykselle vaadittiin taukoa. Yksi perusteluista oli tekoälyn tuottama eksistentiaalinen uhka. Luin yhden vetoomuksen taustalla olevan tieteellisen artikkelin, jossa eksistentiaalinen uhka ihmiskunnalle määriteltiin esimerkiksi sen perusteella, että uhkaa aiheuttava asia estää ihmiskuntaa saavuttamaan potentiaaliaan. Tästä oli helppo vetää yhtäläisyysmerkkejä jo nykyiseen yksityisten yritysten algoritmien pohjalta toimivaan sosiaalisen median ajankuluteollisuuteen, jossa kovin piinallisesti sohvalla puhelin kädessä maatessa tuntuu siltä, että tämä ei nyt ole potentiaalini kukkeimmillaan. Tajusin sen myös katsellessani vähän liian kauan tekoälyn alkuperäisen sarjan dialogiaineiston pohjalta generoimaa 24/7 netissä pyörivää piirrosversiota Seinfeldista. Tämänhetkisiin haasteisiin toki liittyvät myös tekoälyn mahdollistama ihmisten työnkuvien korvaaminen kokonaan konelähtöisillä prosesseilla. Miten nopeasti vielä hetki sitten varmoilta tuntuvat uravalinnat katoavat kartalta.

Tässä Ylen artikkelissa käsitellään vielä kerrostuneempaa uhkaa. Sitä kun uusi kielimallien generoima sisältö alkaa ammentaa aiemmasta kielimallien tuottamasta sisällöstä ja luo yhä ikään kuin korruptoituneempaa ja inhimillisestä todellisuudesta vieraantuneempaa kuvastoa ja tekstimassaa digitaaliseen ympäristöön, jossa leikimme ja työskentelemme päivät pitkät. 

Tämä oli toisaalta myös lohdullisimpia artikkeleita vähään aikaan. Tältä malliromahdukseksi kutsutulta ilmiöltä suojautumiseen liittyy ihmisten kirjoitusten synnyttämän data-aineiston suojaaminen jo tässä vaiheessa ja hiljainen nouseva trendi, tekoälystä vapaiden saarekkeiden kysynnän kasvu. 

Taiteesta ja tekoälystä kävin muutama vuosi sitten keskustelun kahden kulttuuria kuluttavan vanhemman sukulaisen kanssa ja siinä kävi ilmi, että tunne siitä, että teoksen luojat ovat ihmisiä ja taidetta on tehty jollain tasolla sydänverellä ja hiellä on edelleen tärkeää. Että tekijä tietää fyysisesti ja psyykkisesti kokemuksellisesti mistä kirjoittaa/luo kun kirjoittaa/luo ihmisyyteen liittyvistä kokemuksista. Jotenkin siis paljon syystäkin parjattu romanttinen taiteilijamyytti jonain variaationa taitaa olla se, joka pitää taiteen ja kulttuurin alaa pinnalla suurelle yleisölle vielä tekoälydekkareiden aikana. Monimuotoinen ja ennustamaton ihmistaiteilijuus kaikkine inhimillisine sivupolkuineen, joista voi kertoa lehdissä tai olla kertomatta. Kunhan on ihminen ihmiselle, joka kaipaa jonkun toisen muotoilemia kuvia ja sanoja nähdäkseen paremmin — ja joskus toisin — itsensä ja asiat, jotka elämässä mietityttävät.”

Aseeminen puhe

Pari päivää sitten ostin Tampereelta midi-kontrollerin nimeltä MiniLab tarkoituksenani käyttää sitä ääniteosten luomiseen. Seuraavana päivänä Porissa musiikin tekijänä itseäni huomattavasti kokeneempi sukulaispoika Jaakko opasti minua laitteen käyttöönotossa. Opastuksen ja harjoittelun tuloksena syntyi muutaman minuutin mittainen ambient-henkinen nauhoite. Varsinaiseksi biisiksi sitä on turha kutsua. Oman osuuteni jälkeen Jaakko lisäsi äänitteeseen muutamia itse improvisoimiaan efektejä. Seuraavassa Jaakko kuvailee omin sanoin, mitä seuraavaksi tapahtui:

Lopullinen ääniteos on tehty kokeellisella prosessilla, jossa syötimme Adoben Podcast Speech Enhancer -kohinanpoistoalgoritmiin säveltämämme ambient-kappaleen useita kertoja, ja tämän jälkeen kokosimme prosessoidut äänitiedostot yhdeksi lopulliseksi teokseksi. Kyseisellä työkalulla tavallisesti poistetaan esimerkiksi äänitteen tai videon taustalta häiritsevää kohinaa ja korostetaan puhetta. Ambientsävellyksessämme puhetta ei kuitenkaan ollut ollenkaan, ja lopullisessa teoksessa oleva puheen piirteitä sisältävä äänes on syntynyt siihen algoritmin hallusinoimana. Valmiin teoksen laitoimme toiseen tekoälyohjelmistoon nimeltä Sonix, joka tulkkasi äänen tekstiksi. Tuloksena tästä saimme surrealistisen tekstin, joka tavallaan on syntynyt koneen aistimuksena toisen koneen aistimuksesta.

 Aseeminen keskustelu teksteineen löytyy täältä.

Kokeellinen käytäntö, käsin ajattelu

Moni on ihastellut Touko Hujasen ja Antti Salmisen kirjaa Lantun henki (Poesia, 2023).  Ihastelun kohteena on ollut teos sekä esineenä että sisältönä.  Haptis-visuaalisena tuotteena teos on eräänlainen painetun kirjan ylivoimaisuutta korostavan katsannon ja käytännön ääriesimerkki. Teoksen fyysiseen olemukseen kiinnittää huomiota myös L. V. Maa perehtyneessä kritiikissään verkkolehti Noesiksen sivuilla. Tuota pikaa siirrytään kuitenkin puhumaan sisällöstä. 

En ryhdy referoimaan teoksen sisältöä (koska kriitikko tekee sen puolestamme). Sen sijaan nostan esiin kiintoisan pohdiskelun siitä, miten omavaraisen elämän edellyttämiin valintoihin päädytään. Kriitikko kirjoittaa: "Lasse Nordlund painottaa oman tilan ja elämäntavan raivaamista ennemmin kokeellinen käytäntö kuin ennalta luettu teoria edellä." Olennaista on nimenomaan "käsin ajattelu", joka käsitteenä tiivistää salmislaisen "kokeellisen elämän" nerokkaasti. 

Kritiikki tukeutuu vaivattomasti Kristian Blombergin ja Olli-Pekka Tennilän pohdintoihin fragmentin poetiikasta teoksessa Itseään täydentävä raunio (Poesiavihkot, 2023). "Fragmentaarisuuden voi myös nähdä tukevan Nordlundille tärkeää poisoppimisen ajatusta. On kurotettava pois: sekä tarinan muodostumisesta, että totunnaisesta kohti epävarmuutta, jonka vaikeus kumpuaa siitä, miten takeita ei voi antaa", L. V. Maa kirjoittaa ja siteeraa heti perään Blombergin ja Tennilän tekstiä: "Jos rakenne on jotain, jossa kirjoitukselliset piirteet voivat ilmetä, säilyä tai siirtyä – siis jotain jonka puitteissa on mahdollista kommunikoida – fragmentti on vasta tekeillä oleva tai jo raunioitunut rakenne. Tämän vuoksi fragmentti soveltuu kaiken sellaisen luotaamiseen, jota ei enää ole tai joka ei vielä ole tullut, mutta joka myös hyötyy siitä ettei tätä varmuutta voida asettaa." Kriitikon lopputulema on merkittävä: "Kohti omavaraisempaa elämänmuotoa pyrittäessä on yhdisteltävä ei-enää-olevien käytäntöjen sirpaleita ei-vielä-tulevan soveltamisen muotoihin. On myös yhdisteltävä tunnettua ja rationaalista aistimuksiin, ei-tiedon alueisiin ja ympäristön vasteisiin."

Siksikään ei ole yllättävää, että myös Nordlund päätyy miettimään kielen ristiriitaisuuksia: "On tuhoontuomittua nojautua vain sanoihin. Sanat tekevät eron, ne halkaisevat maailman. Todellisuus sen sijaan on ykseyden tila. Tuo ykseys on kokemuksellinen tila, mutta sana ’kokemuksellinen’ on siinä rajaava ja halkaiseva. Sekin tulee luonnon tielle, siinä missä ’luonto’ vasta onkin luonnon tiellä. Toisaalta olemme usein pakotettuja puhumaan. Jos taas emme selitä ja olemme fakiirisesti hiljaa, ei sekään ole oikein. ”

Kritiikin otsikossa mainittu henkisyys on olennainen osa Nordlundin "ajattelua" ja "toimintaa". Kuten kriitikko huomauttaa, Nordlund pohtii tämän tästä "uskonnollisuuden osaa siirtymässä kohti kestävämpiä elämisen tapoja". Nordlund: ”Jos nykyisiin kriiseihin haluttaisiin vastata kestävästi, maailmasuhde muistuttaisi enemmän uskonnollista kuin tieteellistä maailmankatsomusta. Tuollaisen maailman pitäisi ainakin vapauttaa ihmistä kohtaamaan epämukavuutta ja epävarmuutta. Kilvoittelu on opittava taito, siksikin, koska itsensä ylittämisen kokemukseen voi mieltyä. Mutta sen palkitsevuutta ei voi perustella vain faktoilla.” Uskonnollinen kilvoittelu ja ekologinen elämäntapa – siinä riittää miettimisen aihetta!