Vesa Haapalan romaani Alexis (Otava) osui käsiini ja silmiini ja korviini vasta nyt, puolisen vuotta ilmestymisensä jälkeen. (Viivästys on oikeastaan ihmeellistä, sillä olen mutkain kautta vaikuttanut ohuelti sekä teoksen ulkoasuun että sisältöön, mutta niistä enemmän myöhemmin.)
Sattuman kauppaa istun tätä kirjoittaessani Aleksis Kiven kadun varrella kahvilassa, vinosti vastapäätä Harjun ruumishuonetta. Romaanissa kuolema on koko ajan läsnä. Kirjoittaminen oli Kivelle yritys pysyä leivän syrjässä kiinni, mutta vuosina 1866 ja 1867 maata koetellut nälänhätä ja kaksi kertaa sairastettu lavantauti esimerkiksi muistuttivat kaiken aikaa kuoleman läsnäolosta ja vääjäämättömyydestä. Ei ihme, että ystäväni ja kollegani halusi kirjansa kanteen kuvan, jossa luurankokäsi tavoittelee kynää ja geometrisia muotoja, jotka voisi tulkita pelinappuloiksi. Hengissä pysyminen on koko ajan pienestä kiinni.
Alexis on runsas sarvi. Se on totta kai alaotsikkonsa mukaisesti Alexis Stenvallin ja kirjailija A. Kiven "elämänkertomus", mutta se on myös ja ennen muuta kuvaus luovan ihmisen mielenavaruudesta. Kiven tapauksessa kyse ei ollut sitä paitsi vain kenen tahansa kirjailijan ponnistelusta. Hän sattui olemaan se, joka yksin tein nosti suomenkielisen kirjallisuuden maailmankirjallisuudeksi.
Haapalan tekoa täytyy ihailla. Kirjallisuudentutkija tietää, mistä puhuu, mutta tulos ei ole missään kohdin kuivan akateeminen, vaan huikeaa, elävää kirjallisuutta oppi-isän hengessä. Tämän romaanin jos minkään tulisi kuulua yleissivistykseen, osoituksena siitä, että on tajunnut ja sisäistänyt oman kielen merkityksen identiteetin perustana.
Romaanin suuria ansioita on se, että Haapala tekee Kivestä aikalaisemme. Kyse ei ole hämärästä kansallisromantiikasta ja menneisyyden glorifioinnista. Suuri kirjallisuus on elävä peili ja kaikupohja. Haapalan keinoihin kuuluu kirjallisten lähteiden taitava käyttö. Esimerkkinä kohtaus, jossa Kivi yhtäkkiä ryhtyy poimimaan romaanistaan esiin pelkkiä ääntiöitä: E y ä ä y ä e e ai a u e a a jne. Loistava esimerkki Kiven vaikutuksesta, joka ulottuu kauas jälkimoderniin kirjallisuuteemme, tässä tapauksessa tyylipuhtaan ennakoivan plagioinnin keinoin, etten sanoisi!
Lopuksi on pakko esittää kysymys: miten on mahdollista, että Haapalan suurteos on jäänyt lähes täysin huomiotta? Helsingin Sanomat nosti teoksen esiin tuoreeltaan viime tammikuussa, mutta perusteellisen arvioin sijaan lehti käsitteli aihetta "vain" kirjailijahaastattelun muodossa. Romaanin varsinaiset ansiot jäivät lähes täysin huomiotta, sen sijaan Kivestä tehtiin rakkauselämässään epäonnistunut, vastentahtoiseen selibaattiin nyykähtänyt surkimus.
Kuka käynnistäisi Kivi-renessanssin? Alexis on sille loistava alku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti