Moni on ihastellut Touko Hujasen ja Antti Salmisen kirjaa Lantun henki (Poesia, 2023). Ihastelun kohteena on ollut teos sekä esineenä että sisältönä. Haptis-visuaalisena tuotteena teos on eräänlainen painetun kirjan ylivoimaisuutta korostavan katsannon ja käytännön ääriesimerkki. Teoksen fyysiseen olemukseen kiinnittää huomiota myös L. V. Maa perehtyneessä kritiikissään verkkolehti Noesiksen sivuilla. Tuota pikaa siirrytään kuitenkin puhumaan sisällöstä.
En ryhdy referoimaan teoksen sisältöä (koska kriitikko tekee sen puolestamme). Sen sijaan nostan esiin kiintoisan pohdiskelun siitä, miten omavaraisen elämän edellyttämiin valintoihin päädytään. Kriitikko kirjoittaa: "Lasse Nordlund painottaa oman tilan ja elämäntavan raivaamista ennemmin kokeellinen käytäntö kuin ennalta luettu teoria edellä." Olennaista on nimenomaan "käsin ajattelu", joka käsitteenä tiivistää salmislaisen "kokeellisen elämän" nerokkaasti.
Kritiikki tukeutuu vaivattomasti Kristian Blombergin ja Olli-Pekka Tennilän pohdintoihin fragmentin poetiikasta teoksessa Itseään täydentävä raunio (Poesiavihkot, 2023). "Fragmentaarisuuden voi myös nähdä tukevan Nordlundille tärkeää poisoppimisen ajatusta. On kurotettava pois: sekä tarinan muodostumisesta, että totunnaisesta kohti epävarmuutta, jonka vaikeus kumpuaa siitä, miten takeita ei voi antaa", L. V. Maa kirjoittaa ja siteeraa heti perään Blombergin ja Tennilän tekstiä: "Jos rakenne on jotain, jossa kirjoitukselliset piirteet voivat ilmetä, säilyä tai siirtyä – siis jotain jonka puitteissa on mahdollista kommunikoida – fragmentti on vasta tekeillä oleva tai jo raunioitunut rakenne. Tämän vuoksi fragmentti soveltuu kaiken sellaisen luotaamiseen, jota ei enää ole tai joka ei vielä ole tullut, mutta joka myös hyötyy siitä ettei tätä varmuutta voida asettaa." Kriitikon lopputulema on merkittävä: "Kohti omavaraisempaa elämänmuotoa pyrittäessä on yhdisteltävä ei-enää-olevien käytäntöjen sirpaleita ei-vielä-tulevan soveltamisen muotoihin. On myös yhdisteltävä tunnettua ja rationaalista aistimuksiin, ei-tiedon alueisiin ja ympäristön vasteisiin."
Siksikään ei ole yllättävää, että myös Nordlund päätyy miettimään kielen ristiriitaisuuksia: "On tuhoontuomittua nojautua vain sanoihin. Sanat tekevät eron, ne halkaisevat maailman. Todellisuus sen sijaan on ykseyden tila. Tuo ykseys on kokemuksellinen tila, mutta sana ’kokemuksellinen’ on siinä rajaava ja halkaiseva. Sekin tulee luonnon tielle, siinä missä ’luonto’ vasta onkin luonnon tiellä. Toisaalta olemme usein pakotettuja puhumaan. Jos taas emme selitä ja olemme fakiirisesti hiljaa, ei sekään ole oikein. ”
Kritiikin otsikossa mainittu henkisyys on olennainen osa Nordlundin "ajattelua" ja "toimintaa". Kuten kriitikko huomauttaa, Nordlund pohtii tämän tästä "uskonnollisuuden osaa siirtymässä kohti kestävämpiä elämisen tapoja". Nordlund: ”Jos nykyisiin kriiseihin haluttaisiin vastata kestävästi, maailmasuhde muistuttaisi enemmän uskonnollista kuin tieteellistä maailmankatsomusta. Tuollaisen maailman pitäisi ainakin vapauttaa ihmistä kohtaamaan epämukavuutta ja epävarmuutta. Kilvoittelu on opittava taito, siksikin, koska itsensä ylittämisen kokemukseen voi mieltyä. Mutta sen palkitsevuutta ei voi perustella vain faktoilla.” Uskonnollinen kilvoittelu ja ekologinen elämäntapa – siinä riittää miettimisen aihetta!
