Kirjoitukseton tila

Fragmentteja teoksesta "Uuden runon kauneimmat"

Miikka Laihisen artikkeli kotimaisen fragmentin nykymuodoista (Nuori Voima 2/2023) on kaikesta pompöösistä briljeerauksestaan huolimatta kiintoisa. Jotain on tapahtumassa, ja siihen on syytä kiinnittää huomiota. Kiinnitän oman huomioni vähemmän ilmeiseen mutta ilmiselvään seikkaan. Riippumatta tekstin määrästä painomusteen peittämän alan suhde alustana toimivaan paperiin on jyrkkä. Vaikka proosaa olisi painettu kirjan sivulle tihein rivivälein, mustetta tai mustaa on paperiin tai valkoiseen verrattuna enimmilläänkin vain jokunen prosentti. Tämä havainto synnyttää uuden näkökulman tekstiä syntaksin tai merkityksen tapauksessa "leikkaavaan" fragmenttiin. Laihisen artikkelissa tähän viittaa kappale: 

"Kotimaisessa nykyrunoudessa fragmenttimuotoa hyödyntävillä julkaisuilla vaikuttaisi olevan yhtä kaikki jotakin yhteistä. Fragmenttia, ja kenties aivan erityisesti nykyfragmentin nähdäkseeni ansiokkaasti ehdotettua rakentumista "merkitsevien epäsymmetrioiden" varaan, näet tuntuu merkitsevän kautta linjan tekstejä toisistaan kirjan sivu(i)lla erottava tyhjä, kirjoitukseton tila".

Tyhjä, kirjoitukseton tila. Niin, mitä se merkitsee? Ei, en voi tietää. Mutta jokainen, joka on ajanut mitä tahansa tekstiä silppurin läpi, on nähnyt että valkoisen eli "merkityksettömän" ja mustan eli "merkityksen" suhde on radikaali. Tämä kävi ilmi, kun kymmenkunta vuotta sitten ajoin  silppurin läpi Delfiini-sarjassa ilmestyneet antologiat "Uuden runon kauneimmat" 1 ja 2, ja loin niistä kollaasinomaiset teokset (ks kuva). Silppuaminen paljasti, että runous "koostuu" melkein pelkästään tyhjästä tilasta. Tullakseen ilmaistuksi runous edellyttää ympärilleen suuren määrän ei-mitään.

Melkein tyhjää sivua vieläkin tyhjempi on kokonaan valkoinen sivu tai kerrassaan tyhjä kirja  Näistä erikoistapauksista kirjoittaa tutkija Sami Sjöberg esseeteoksessa "Kirjallisuus ja filosofia" (toim, Antti Salminen, Jukka Mikkonen ja Joose Järvenkylä, 2012). Sjöbergin mukaan avantgardisteille tyhjä kirja edusti kielettömyydellään eräänlaista kokemuksen "autenttista" ilmaisua. Seuraavassa kaksi peräkkäistä kappaletta esseen alkupäästä: