Silloin harvoin, kun HS kirjoittaa runoudesta muutenkin kuin kritisoidakseen, tapahtuma on syytä noteerata. Tänään lehdessä julkaistun aukeman esseen on kirjoittanut Maija Alander ja se käsittelee Miki Liukkosen runoutta.
Runoilijan kuoleman aiheuttamasta surusta ja järkytyksestä selvitäkseen Alander hakeutui Liukkosen runojen tarjoamaan suojaan. Kaikki lähtee tästä: "Heinäkuisena keskiviikkona Liukkosen äkillinen kuolinuutinen tempoo rinnassani niin, että haluan olla jotenkin väärin, seistä päälläni tai ryömiä sängyn alle. Minussa rykii hämmentävän voimakas kielen suru. Kaikkea pahentaa se, että uskoakseni juuri Liukkonen ymmärtäisi tätä tunnetilaa, tekisi siitä sanoja."
Liikutaan selvästikin nimeämättömien affektien alueella: "Ympärilläni Liukkosen tunteneet ihmiset surevat häntä nyt repivästi, aukottomasti. Se saa minut häpeämään omaa erikoista rajatilaani. On kuin omisin vierasta surua, pukeutuisin siihen."
Alanderin lukemana runous muistuttaa musiikkia: "Runon musiikillisuus on paitsi rytmissä ja soinnissa, myös siinä tyhjässä tilassa, jonka sanat virittävät välilleen. Runossa assosiaatiot soittavat tyhjyyttä. Yhteen tuotujen sanojen välissä ja ympärillä värähtelevät ne tunteet, joille ei ole sanoja."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti